Lyseon pitkäaikainen ruotsin ja englannin kielen opettaja, lehtori Minna Tiainen kuoli pois äkillisesti tiistai-iltana 11. elokuuta. Minna oli kuollessaan 46-vuotias.

 

Vielä edellisenä päivänä Minna oli meidän kanssa suunnittelemassa tulevaa lukuvuotta ja odotti innolla uuden lukuvuoden alkamista ja opiskelijoita. Asiat tapahtuvat joskus aivan liian nopeasti, aivan liian yllättäen.

Suruviesti läheisen ystävän, työtoverin ja oman opettajan menehtymisestä koskettaa syvältä. Sanotut sanat, tehdyt teot, asiat, joita ei muistanut tapahtuneenkaan palautuvat mieleen, ja kouraisevat syvältä. Myös ne sanomatta jääneet sanat ja lauseet… Kuuletko Minna enää, kun kerron, että välitimme sinusta ja että meillä on ikävä sinua?

Minnan ulkoinen olemus oli linnunluinen, hauras ja hento. Kun maanantaina halasin häntä pitkän kesäloman jälkeen, pelkäsin hänen menevän rikki.  

Minnassa oli toisaalta sisäistä voimaa ja paloa. Voimaa opettaa, voimaa harrastaa ja voimaa huolehtia perheestään.

Opiskelijat olivat Minnalle rakkaita. Opiskelijan huoli oli myös Minnan huoli. Minna jaksoi välittää ja jaksoi ilahduttaa meitä opettajia ja joskus omia opiskelijoitaan leivonnaisilla ja taidokkailla käsitöillä. Joskus saattoi jopa raivostuttaa, kun hän toi lemmikkejään kouluun opiskelijoiden iloksi. Lehtori Minna Tiainen elää muistoissamme äärimmäisen hyväntahtoisena, äidillisenä ja sydämellisenä opettajana.

Minna oli monipuolisesti lahjakas ja luova. Hänessä oli paloa vieraisiin kieliin, käsitöihin ja taiteisiin. Hän oli laajasti kieliä taitava opettaja, mutta myös monitaiteellinen ihminen, joka rakasti esiintymistä ja käsillä tekemistä. Minnan teatteriryhmän esitykset ilahduttivat myös meitä lyseolaisia viime vuosien aikana. Kuinka taitavasti hän muutama vuosi takaperin eläytyi ankaruudestaan tunnetun legendaarisen Lyseon venäjän opettajan Ana Wolkofin rooliin. Mistä Minna kaivoi sen ilkeyden ja ankaruuden, kun hän itse oli täynnä haurautta ja hyväntahtoisuutta?

Lukuvuoden alkaessa kokoonnuimme liikuntasaliin kouluvuoden yhteiseen aloitukseen, jossa kerroin, kuinka Lyseo on täynnä elämää, yhdessä tekemistä ja yhdessä jakamista. Yllättäen Lyseon lukuvuosi alkaakin raskaimmalla mahdollisella tavalla: Jaettavaksemme tuli suuri suru, möykky jossain tuolla syvällä sisällä, josta ei saa vielä otetta. Lyseossa ketään ei kuitenkaan jätetä yksin: ei minua eikä sinua. 

Meillä kaikilla pitää olla tilaa ja aikaa surra ja käydä läpi muistoja ja omia tunteitamme. Samaan aikaan elämän pitää kuitenkin jatkua. Koulun pitää pyöriä ja arjen soljua eteenpäin. Koneita emme kuitenkaan ole. Suru saa näkyä. 

Opettaminen oli Minnalle äärimmäisen tärkeää. Työ kannatteli häntä. Uskon, että kunnioitamme Minnan muistoa parhaiten opettamalla ja opiskelemalla parhaan kykymme mukaan. Niin Minnakin teki. 

Työyhteisön läheisen työtoverin ja oman opettajan menehtyminen pysäyttää hetkeksi. Huomisaamuna taas päivä valkenee samalla tavalla kuin tänäänkin ja edessämme on arkisia askareita, jotka vähän kerrassaan siirtävät kauniin muiston Minnasta taka-alalle. Möykky sulaa jonnekin huomaamattaan. Ajan kuluessa Minnan muisto kääntyy tämän yhteisön voimavaraksi. 

 

Mika Luukkonen
Lappeenrannan Lyseon lukion rehtori
 

Kuvat: 
Helena Mielikäinen, Juha Viljanen